sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Lontoo - Päivä 1

Aamulla herätys klo 7. Kyllä, koskaan ei mielellään saa olla kiire minnekään ja siksi herätään hyvissä ajoin. Vähintään tuntia ennen lähtöä, mielellään ehkä kahta. Riippuu, minne ollaan menossa. Aamun ensimmäinen tehtävä on yleensä hukuttautua jättimukilliseen kahvia. Joskus on nähty niitä aamuja, kun esim. aamulenkki on vedetty ilman kofeiinia suonissa. Näin tapahtunee vain silloin, kun joku muu asia saa veren virtaamaan kiivaasti ja endorfiinit on huippuunsa heti aamusta... mutta siis, tänäaamuna siis puoli litraa kahvia. Ja aamupuuroa, reilu annos. Hyvä niin, koska se jäikin koko päivän ainoaksi lämpimäksi ateriaksi.

Matka alkoi 9:26 Kouvolan juna-asemalta. Junamatka välillä Kouvola-Tikkurila sujui varsin jouhevasti musiikkia kuunnellen. Mukaan ottamani kirja pötkötteli jonkin aikaa kuuliaisesti polvillani kunnes dumppasin sen takaisin laukkuun... ei vain jaksanut keskittyä Intialaisen mestarietsivän tekemisiin juuri tänään.

Tikkurilassa hyppäsin junasta pois ja varmuuden vuoksi kysyin konduktoorilta kentälle menevän bussin numeron, jep edelleen 61. Ai mutta bussi lähteekin ihan eri suunnasta kuin viimeksi, no hyvä että tuli kysyttyä! Junan vieressä eräs tyttö kysyy suuntaa junalle ja juttua kehkeytyy enemmänkin, aika ei käy pitkäksi kentällä lennon lähtöä odotellessa, kun on loistavaa juttuseuraa.

Lento lähtee tuntia myöhässä, syystä että... noh kuka tietää, matkustajillehan sitä ei kerrota. Allekirjoittanut saattaa hieman torkahtaa siellä koneessa odotellessa nousua... ja joka allekirjoittaneen tuntee oikein huolella, tietää, ettei pienet päiväunet todellakaan ole kovin hyvä asia, ainakaan jos täytyy pysyä suht skarppina. Vihdoin päästään matkaan, kone nousee ja hups, missä on jännitys? Missä se pieni ihminen joka yleensä hoitaa nousutilanteen puristamalla silmät tiukasti kiinni ja takertumalla kouristuksen omaisesti molemmin käsin joko tuolin käsinojiin tai vieressä istuvan henkilön käteen? Nousu sujuu avoimin silmin ja rauha valtaa koko kropan. Ei pelkoa vaan varma tieto siitä, että jos se olisi menoa nyt niin menisin sitten niin helvetin onnellisena.

Pilvien välissä. Ja sitten yllä. Kaunista. Maagista. Unenomaista. Luureista Murderdome,  Charon, Sentenced, Sonata Arctica. Musiikilla on valtava voima. Musiikki voimistaa tuntemuksia ja auttaa palauttamaan niitä mieleen. Yksi elämän hienoimmista asioista on tuntea, tiedättekö... sormenpäistä varpaisiin saakka.  Kuten siellä pilvien päällä. Rauha. Vaikka riehakas ilo ja räkäposkella nauru ovat mahtavia tunteita niin ne hetket, kun olo on rauhallinen, ovat niitä parhaita. Se ei tarkoita, etteikö ollessaan rauhallinen, tuntisi voimakkaasti. Uskon, että silloin itseasiassa aistii kokemukset voimakkaimmin. Tämä pätee myös ihmisiin. Parasta on lopultakin olla ihmisen seurassa, joka saa rauhoittumaan. Mutta siis, takaisin pilviin. Lento sujui oikein jouhevasti kaunista maailmaa ihaillen. Lopussa nähtiin vielä kaunis auringonlasku kahden pilvikerroksen välissä.

Perillä ensimmäinen osoite passintarkastuksen jälkeen oli vessa, Suomessa juodut kahvit pyrki jo aika tehokkaasti ulos. Tästä selvittyä seuraava missio oli löytää automaatti, josta nostaa puntia. Check. Ja sitten se National expressin toimisto, josta saisi varsinaisen bussilipun Lontooseen varauspaperia vastaan. Löytyi  helposti opasteet paikallis busseille ja vaikka hiukan pöhnäinen järki kertoi että juu, sieltä ei kyllä oikeaa toimistoa löydy niin eihän se maksanut kuin pari minuuttia käydä toteamassa, että juu kyllä se järki leikkasi. Paluumatkalla vastaan tuli ystävällisen näköinen mieshenkilö jonka tunnisti lentokenttä työntekijäksi vaatteista. Kysymällähän asioista selviää ja niinpä sitten apua pyytämään. Ystävällinen työntekijä halusi näyttää oikean suunnan minulke joten niinpä taivalsin sen parisataa metriä hänen rinnallaan kohti oikeaa ovea ja hups, kuten tapana tuntuu olevan tippuivat paperit käsistä lattialle. Niitä kyykätessäni herrasmies rinnallani purskahtaa nauruun ja toteaa "Oh, I thought that where did she go!" Öhhmmm... hello, it's just me... Hienoa, että onnistuin piristämään päivääsi. Todella.

Oikea paikka löytyy, saan bussilipun ja löydän bussinkin ilman ongelmia. 1,5h matka kohti Lontoon keskustaa alkaa. Alkuun totean, että olipahan fiksua ottaa bussimatka siksi, että niin näkisi maisemia ihan eri tavalla... öhöm... pimeää... mutta matkan taittuessa ja musiikin jälleen soidessa korvissa pääsin kuitenkin ihailemaan kivannäköisiä pieniä Englantilaisia lähiöitä kauniine kivikirkkoineen.

Bussin ylittäessä Thames joen leviää kasvoille leveä hymy. TÄÄLLÄ! Victorian alue ja juna-asema ovat tuttuja jo edelliseltä kerralta. Pian taskussa on Travelcard jolla saa matkustaa koko reissun ajan kuinka paljon haluaa. Ja sitten suuntana Costa. Lontoossa ei luuhata Starbucksissa vaan kahvit haetaan juurikin Costasta. Hiukan olikin jo nälkä... aamupuuro, pieni pussillinen pähkinöitä ja pari energiapatukkaa kyllä piti nälän aika hyvin kurissa. Niin, ja iso vanilja latte. Reissussa ei lasketa kaloreita tai sokereita. En kyllä taida laskea niitä muutenkaan. Ennen asemalta poistumista vielä pikainen kipaisu ruokakauppaan ostamaan jogurttia ja vettä sekä Bootsille, koska hammastahna unohtui.

Lontoon metroilla on ihana matkustaa. Victorialta Paddingtoniin. Noustuani maanpinnalle oli pakko räpsäistä muutama kuva. Paddingtonin alue näyttää kotoisalle. Hotelli todellakin sijaitsee lähellä asemaa ja sinne suunnistaminen on helppoa. Respassa seuraava kunnon blonde moment... Costassa kahvittelun lomassa on tullut tutkittua hyvin järjestyksessä olleita matkadokumentteja ja laitettua hotellin varausvahvistus laukussa paikkaan äx. "Ööööh... just a moment...." ja tyhjennetään puolet käsiveskan sisällöstä tiskille. Löytyi! Avain kortti, 3 puntaa netistä ja huoneeseen tekemään jälleen yksi turhaakin turhempi Facebook päivitys (kuinkas muuten).

Matkalla hotellille bongattu Britti pubi houkuttaa, kovasti. Sisään, liki kaikki pöydät täynnä, ihana puheensorina. Mahtavaa, reissun kantapaikka on jo löytynyt. Tiskiltä Strongbowta ja perä penkkiin. Ajatus matkapäiväkirjasta kolkuttaa takaraivossa ja niinpä napsautan auki erään parhaista sovelluksista, Writerin. Siideri vajenee ja tekstiä alkaa syntyä. Baarista poistuu väkeä ja ikkunapöydät tyhjenevät. Hmm.. ihan kuin lattialla olisi liikkunut jotain... ehkä kuvitelmaa... ei, kun kyllä. Hiiri. Ja toinen. Rottatouille moment. Suupielet nousevat hymyyn, olen todellakin jossain muualla kuin Suomessa. Mahtavaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti