tiistai 13. tammikuuta 2015

Lontoo - Päivä 3

Viimeinen täysi päivä reissussa. Näyttää siltä, että eilinen vaati veronsa... koska aamulla ei todellakaan lenkki kutsunut vaan tuli nukuttua jopa puoli kasiin. Lenkille valmistautuminen ja siellä käynti olisi vetänyt aamiaiselle ehtimisen tiukille joten... nääh, ehtiihän sitä. Sitäpaitsi tiedossa oli muutenkin muutama askel tälle päivälle... askelia kasassa tätä pubissa kirjoitaessani 22 450. Ilman urheilua.

Tänään on muutenkin ollut päivä, kun olen kulkenut omissa maailmoissani luurit korvilla paikasta toiseen. En ole juurikaan välittänyt kiinnittää huomiota ihmisiin vaan kuunnellut musiikkia, samoja kappaleita kerta toisensa perään. Mietin, että miksi silloin junassa välillä Kouvola-Tikkurila tuli kaiveltua Spotifysta niin melankolisia biisejä kuunneltavaksi, mutta kun se ei ole ne sanat jotka noissa nyt varsinaisesti kiehtovat vaan äänen ja saundin kombinaatiot jotka saavat ajatukset lentoon ja kropan liikkumaan.

Aamupäivällä siis suuntana Waterlow park ja High Gate Cemetary. Tuonne hautausmaalle piti mennä jo syksyllä 2013, mutta jostakin syystä koko asia unohtui ja muistin sen vasta, kun oli jo liian myöhäistä. Miksi sitten juuri sinne. Luin joitakin vuosia sitten Audrey Niffeneggerin "Hänen varjonsa tarina" kirjan, jossa yksi päähenkilöistä on töissä kyseisellä hautausmaalla ja tuosta tapahtumasta lähtien olen sinne halunnut. Vanhat haudat, patsaat kiehtovat muutenkin. On aika vahva tunne seisoa ihan vain Valkealan hautausmaallakin pimeällä niiden vanhimpien hautojen keskellä, musiikki korvissa. Vielä voimakkaampia tunteita herätti se, kun Spotify kerran tuollaisella hetkellä "sekosi" ja alkoi soitella ihan outoa musiikkia, sellaista jota ei siis soittolistoiltani löydy ollenkaan... mutta tämä ei nyt ollut tarina Valkealan hautausmaasta vaan jostain ihan muualta. Matka puiston läpi hautausmaalle käy nopeammin, kuin olin kuvitellut. Maksettuani sisäänpääsymaksun lähden kiertämään Itäistä hautausmaata. Pienimmät väylät ovat mutaisia, mutta haluan kiertää myös niitä. Paikka on täynnä niin uusia kuin vanhojakin hautoja. Vanhat hautakivet kauniita ja ajan patinoimina vivahtavat vihreään ja violettiin. Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Pian olen Karl Marx:in haudalla, tottahan se nyt on kuvattava. Huomioni kiinnittyy kuitenkin pian vähän kauempana tepastelevaan karvakasaan. Ensin ajattelen sen olevan kettu, mutta lähemmäs päästyäni en olekaan varma. Kurjan ja kapisen näköinen otus rapsuttaa itseään melko tyytyväisen näköisenä allekirjoittaneen hivuttautuessa aina vain hieman lähemmäs ja kuvatessa sitä. Matka jatkuu ja pysähtelen kuvaamaan hautakiviä. Aurinko menee pilveen ja tulee kylmä. Sormet kohmeessa, mutta kuvattava vain on. Douglas Adamsin hautakivi meinaa jäädä huomaamatta, niin eleetön se on. Löytyy kuitenkin, kun oikein tarkkaan etsii. Kierros alkaa olla tehty ja lähden vielä lueskelemaan viereisessä puistossa olevien penkkie  muistokirjoituksia. Alkaa sataa vettä ja pian räntää, jäätää jo todella. Metroasemat ovat lämpimiä ja käytävät jopa kuumia, joten päätän sen kummempia suunnittelematta hypätä metroon.

Päädyn King's Crossille jonka asemalta haen hieman syötävää ja jatkan matkaa London Bridgelle, koska muistan sen jääneen hieman epämääräiseksi viime kerralla. Sillasta muutaman kuvan otettuani tekee mieli kävellä Tower Bridgelle, kun ei enää sadakaan. Niinpä tuumasta toimeen. Matkan varrella oleva vanha sotalaiva alkaa kiinnostaa ja kun vielä ei ole tullut reissun museo osuutta hoidettua, niin sinne siis. Olikin aivan mahtava paikka! Parhaita museoita ovat juuri sellaiset, joissa pääsee tavalla tai toisella itse tutkimaan ja kokemaan asioita. Ja mitäpä muuta olikaan tuo, kun laivassa reitti kulki konehuoneesta komentosillalle saakka. Yllättävän paljon aikaa sai naisihminen siellä kulumaan. Mutta päätä siellä on syytä varoa, allekirjoittanut keräsi yhden kuhmun kalloonsa kun unohti olevansa mallia hujoppi.

Tower Bridgen kuvasin jälleen, nyt myös museolaivan kannelta. Ja sillan päästä oli ostettava paahdettuja manteleita. Ällömakeita. Takaisin London Bridgelle ja pohdintaa, riittääkö puhelimen akku vielä käynnin Camden Townissa. Totesin sen riittävän, kun vain maltan olla kuuntelematta musiikkia samalla.

Camden Town. Pimeällä, ehdottomasti. Ja kyllä, siellä on oma tunnelmansa. Lontoon boheemi alue jossa erilaisuus on enemmän kuin sallittua. Mutta siellä on paljon myös visuaalisista asioista nauttivalle suht tavalliselle ihmiselle. Jouduin kulkemaan laput silmillä ohi muutaman ihanan vintage putiikin. Mutta kohdattuani söpöäkin söpömmän kahvilan en voinut mennä ohi vaan oli pakko mennä kakulle. Kyyyyyllä budjetti (ja linjat) aina yhden pienen kakkupalan kestää. Pöydäksi valitsin sen, jossa oli Alice in Wonderland kirja luettavana. Pikainen feissari päivitys ja vielä muutama kuva. Hotellille päästyä akkua jäljellä 6 prosenttia.

Kuvia naamakirjaan ja akun latausta, koska vielä on yksi kohde, jonka haluan käydä kuvaamassa pimeällä. Joten niin pian kuin akku on lähes täysi suuntaan vielä kuvaamaan Big Benin. Ja samalla toki London Eyen, mutta se ei kuitenkaan ole se juttu. Taas on aika kylmä eikä tee mieli jäädä ulos haahuilemaan. Metrolla takaisin Paddingtoniin ja pienen päänsisäisen keskustelun jälkeen siiderille ja kirjoittamaan Sawyers Armsiin. Ympärillä mieletön puheensorina, Strongbowta nenän edessä, hiiriä ei ole vielä näkynyt!

Huomenna sitten viimeinen reissupäivä. Suunnitelmia ei ole, mutta huoneen luovutus on jo aamupäivällä. Nähtäväksi jää, mitä sitä keksii. Viimeinen kirjoitus tuleneekin tehtyä sitten jo koto Suomesta, lentokentältä jossa vietän aamuyöni odotellen junan lähtöä. Mitäpä ei reissaaja tekisi säästääkseen edes hieman rahaa. Ja niin, tuon aamuyönhän voi käyttää haaveillen uusista reissuista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti