sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Mother - Daughter time

Ihan kun rehellisesti sanon, niin aamulla ketutti aika lahjakkaasti. Päivälle suunnitellut jutut piti taas kerran perua, nyt sit ootellaa että oliko aiheellista vai ei, mutta parempi näin kuin niin, että jokainen kiva ihminen jonka tapaan saa vatsataudin. 


Lapset nyt ei kuitenkaan pääse allekirjoittaneesta eroon, kun sattuvat kerran asumaan täällä... joten tartuntavaarasta huolimatta hieman äiti - tytär aikaa tänään.


Täytyy myöntää, että yövuoron jälkeen on mennyt hieman lujaa, kun ei ole malttanut nukkua. Tai ei ole kyllä nukuttanutkaan (ennenkuin nyt), koska jokseenkin ajatelematta sen kummemmin kiskaisin yöllä litran jonkin sortin energiajuomaa kitusiini.


Kotoa lähdössä:
Minä: Meen kaivamaan jo sen auton esiin.
Tytär: Onks sulla nyt avain mukana? (Kyllä, hieman sarkastisesti)
Minä: No on on! (Ja släp, ulko-ovi kiinni)
Rappukäytävässä kuumeista kassin pengontaa....
KOP KOP KOP...
Minä: No ei v***u ole!
Tytär: Äitiii, oot ihan toivoton!

Niin tiedän. Mihin joutuisin ilman näitä omia muruja.


Kuvas session päätyttyä lähdetään ajelemaan kohti Robbaria. Rantatien jälkeen Harjun tielle ja kohta hirveä paniikki: "Ei hitto miulla ei ole turvavyö kiinni!!!!" Niiih.


Pikkasen oli liukasta, mutta kyllä myö hyvin tiellä pystyttiin. Yks mutka meni vähän pitkäks ja se oli siis jo tuonne rantsuun mennessä.


Robbarista selvittiin aika nopsaa kassalle ja ovesta ulos päästyämme liinat kiinni "Missä miun puhelin on?????" Tyttären ilme on myös hieman hätääntynyt, kunnes ymmärrän kokeilla toppaliivin taskua ja kappas, siellähän se. Viimeinen muistikuva kun on, että astelin kauppaan sisään puhelin kädessä...


Tytär alkaa olla sitä mieltä, ettei allekirjoittanutta ehkä todellakaan kannata laskea kovinkaan pitkälle ilman valvontaa, ties mitä voi sattua. Ihan ihmettelen, että kuinka selvisin niinkin hyvin siellä Lontoon päässä. Ja varmaan saattaa ihmetellä moni muukin.


Mutta mitäpä olisi elämä ilman pientä höpöilyä, ei yhtään mitään.


Mutta niin, käytiin halaamassa koivuja tuolla miun lempipaikassa, särkillä niemen kärjessä.


Tytär oli ihan varma, että jäällä liikkui jokin hännällinen pieni musta eläin... hmm...


Taivas oli tänään jälleen kerran niin minun väriseni. Rakastan sinisen eri sävyjä, varsinkin kun ne ovat taivaalla.


Aurinkokin koitti paistaa, muttei vielä oikein jaksanut. Ehkä huomenna herätään auringon kanssa yhtä aikaa, molemmat yhtä vähän sairaina.


Mutta nyt, paperia eteen ja kynä käteen ja tekemään muutama tärkeä lista, koska elämäähän järjestellään juurikin listojen kanssa.


Ja samalla suunnittelemaan, että kuinkahan sitä viettäisi nämä seuraavat neljä vapaapäivää!


1 kommentti:

  1. Miekin aina "kadottelen" puhelintani :D Sitten hirvee hätä ja etisiminen kissojen ja koirien kanssa..ja sitten..ai se onkin tässä pöydällä :D ;) Niin ja kerran etin silmälasejani paniikissa..kun mies sanoo "ne on siun päässä" :D

    Kivoja kuvia muuten :)

    VastaaPoista