tiistai 1. syyskuuta 2015

Mietteitä ennen dialogikoulutusta

Tänään, ihan muutaman tunnin kuluttua, alkaa meillä töissä dialogikoulutus johon kaikkien hoitajien on osallistuttava. Ensin, kun tästä ohimennen kuulin, mietin että mitähän tuokin mahtaa sisällään pitää. Varmasti jotakin tärkeää, koska kaikkia velvoitetaan osallistumaan. Työkavereiden kanssa asiaa mietimme ja totesimme, että koulutuksessa varmasti keskitytään käymään läpi keinoja, joilla itseään voisi ilmaista paremmin, puhuen. Olen aina ollut sitä mieltä, etten pysty ilmaisemaan itseäni puhuen kovinkaan hyvin, menee monesti ihan mahdottomaksi sönkötykseksi. Mutta luulen silti, ettei tässä nyt ihan siitä puheen sujuvuudesta ja jäsentelystä ole kuitenkaan kyse vaan ennemminkin siitä, kuinka sanoa esim. työkaverille / omaiselle / asiakkaalle / pomolle asioita, joita voi olla vaikea sanoa. Ja eiköhän samat keinot toimi myös siellä kotona oman perheen / ystävien / naapureiden / sukulaistenkin kesken.

 Pullopostilla mä sen kertoa haluaisin, mutta...

Olen henkeen ja vereen sitä mieltä, että kirjoittamalla on helpompi kertoa asioita, myös niitä vaikeita. Koska kirjoittaessa on  a i n a  enemmän aikaa miettiä, mitä ja miten sanoo. Itse olen myös sitä sukupolvea, joka kirjoittaessaan on tottunut käyttämään erilaisia tunteita kuvaavia hymiöitä, kiitos kirjeenvaihto harrastuksen jonka aloitin jo aika pienenä tyttönä. Ja näitä tulee käytettyä hyvin aktiivisesti edelleenkin, varsinkin mitä tulee pikaviestintään sosiaalisessa mediassa. Minusta on myös kiva piirtää pieni hymyilevä naama viesteihin, joita jätän työkavereille töitä koskien. Ja lisään melkein aina hymiöitä kirjoittaessani pikaviestejä, joskus ihan omaan ärsytykseeni asti. Itse koen kuitenkin, että pienikin poikkeava huomionosoitus vaikkapa vain työhönliittyvässä paperilapussa tai hyvässä huomenessa piristää omaa mieltäni, ihan varma en voi olla kuinka kaikki muut asian kokevat, mutta uskoisin etten ole tuntemukseni kanssa ihan täysin yksinkään.

Töissä kuitenkaan emme ehdi kirjeitä toisillemme kirjoittaa vaan puhuminen nousee pääosaan meidän ammatissamme. Enimmäkseen puhumme asioista, jotka eivät aseta sen suurempia haasteita puhujien välille; työpäivän kuulumiset ja tapahtumat, mitä kullekin asiakkaalle kuuluu, taustatietoa uusista asiakkaista, onko tullut tietoon uusia yleisiä asioita työyhteisöä koskien yms. Välillä kuitenkin eteen tulee asioita, joista toiselle on vaikea sanoa. Ja tuolloin olemme helposti tilanteessa, jolloin asiasta jätetään sanomatta, koska ei tiedetä kuinka asian sanoisi ilman, että pahoittaa toisen mielen tai ajatellaan, että "Kyllä sen nyt pitäisi itsekin tajuta mikä meni vikaan!", mutta valitettavasti ajatustenlukua osaavat äärimmäisen harvat jos ketkään. Fakta on kuitenkin se, että asiat jäävät kaivelemaan mieltä ja niistä purputetaan toisen osapuolen selän takana joskus jopa kyllästymiseen saakka. Fakta on myös se, että se selän takana purputus ennen pitkää löytää reittinsä asianosaisen korviin. Päädytään joko vihanpitoon (voi kuulkaa, kun me naiset osaammekin mököttää) tai suureen konfliktiin (noh, voitte vain kuvitella). 

Itse olen äärimmäisen rauhaa rakastava ihminen, vihaan konfliktitilanteita ja sellaiset vaikuttavat omaan olemiseen ja vireystilaan aika paljon. Toki olen vuosien mittaan oppinut sietämään sitä, että kaikkia ei voi eikä edes tarvitse miellyttää eikä myötäillä ja oman mielipiteensä voi tuoda julki vaikkei se kaikille ehkä sopisikaan. Joskus tulee elämässä eteen tilanteita, joita ei vain pysty selvittämään, koska toinen tai ehkä jopa molemmat osapuolet eivät sitä halua. Mutta töissä työkavereiden kanssa on tultava toimeen, siellä ei voi ilmoittaa kädet puuskassa ja naama rutussa, kuten joskus aikanaan hiekkalaatikon reunalla, että "Ton kans en ainakaan leiki!"

Tältäkö se tuntuu?

Miltä se sitten tuntuu, kun eteen tulee tilanne, jossa täytyy valmistautua sanomaan asia, jonka mieluummin jättäisi sanomatta, siis minun kohdallani. Syke nousee mielettömän korkealle, harmittaa jo etukäteen kun tietää, että toinen ihan varmasti nyt pahoittaa mielensä, oma olemus on jo valmiiksi puolustuskannalla ottamaan vastaan toisen osapuolen vastineen asiaan, vähän ahdistaa ja poskia kuumottaa... siinäpä se, ei mikään maailman mukavin olotila. Monesti mielessä jo mietitty sanajärjestys sekoaa täysin ja jos oli tarkoitus puhua asiallisesti niin voi heti todeta, että eipä mennyt hei putkeen taaskaan. Luulen, että oma äänensävy, kehonkieli ja kasvojen ilme kuvastavat juuri noita aiemmin kuvaamiani tuntemuksia, joten vastapuoli pystyy jo näistä tulkitsemaan, että jotakin ei niin hyvää palautetta on tiedossa. Mutta luulen, ettei tämä vastapuoli ymmärrä ulkoisia merkkejä oikein. Ne tuskin johtuvat siitä, että palautteen antaja olisi vihainen ja kuvittelisi tietävänsä tämänkin asian toista paremmin vaan juurikin siitä, että ei haluaisi edes olla siinä tilanteessa ja sanomassa kyseisestä asiasta. Ja miten tästäkin ongelmakohdasta selvittäisiin ilman turhia konflikteja? Kertomalla sille toiselle, että hei nyt mun on pakko sanoa tästä asiasta vaikka en haluaisi ja mua jännittää ihan pirusti!

Ja miltä tuntuu, kun saa itse negatiivista palautetta? Ensimmäinen reaktiohan on ottaa hieman itseensä, tuntea huonommuutta, kun "on tehnyt väärin" tai "ei ole osannut". Hävettääkin vähän. Välillä negatiivinen palaute voi tuntua epäreilulle ja hurskastelulle, "Tuossa toi nyt vaan pönkittää omaa egoaan kertomalla mulle, kuinka hän on mua parempi!" Mutta hyvin äkkiä nämä tuntemukset väistyvät, jäljelle jää tunne, että hemmetti tästä otetaan nyt opiksi ja ensikerralla menee varmasti paremmin ja oikein! Omalla kohdallani on kautta aikojen ollut motto, että samaa virhettähän ei tehdä kahdesti vaan virheistä opitaan. Ja ennen kaikkea itse toivon, että minulle ennemmin sanotaan asiasta heti kuin että jäädään patoamaan asioita ja sitten jossakin tiukassa tilanteessa läväytetään kaikki mahdolliset hampaiden koloja kaivelleet vääryydet päin pläsiä kerralla ja rumasti.

Entäs se positiivisuus?

Eipä se dialogikoulutus varmasti pelkästään vaikeisiin tilanteisiin pureudu. Myös positiivisen palautteen antaminen töissä on tärkeää. Se unohtuu vain valitettavan usein. Naisvaltainen ala ja tiedätte kyllä, jos toinen loistaa niin se on toiselta pois. Jos toinen osaa jotakin niin sekin on toiselta pois. Tai jos toinen tekee jotakin poikkeavaa asiakkaidensa / asukkaidensa kanssa niin eikös sekin jollakin ihmeen tavalla ole joltakulta pois. Olla onnellinen toisen ja toisten puolesta on yksi jaloimpia taitoja elämässä.

Jo pelkkä kiitos, kun työkaveri on töihin liittyen huomioinut sinua tavalla tai toisella, riittää tuomaan hyvää mieltä pitkälle. Kiitos hyvin hoidetusta tilanteesta, annetusta avusta, mukavasta teosta, kivoista sanoista, hyvästä ideasta on aina paikallaan. Oma positiivinen asenne elämää, ihmisiä ja työtä kohtaan loistaa ihan varmasti läpi ja tekee niin omista kuin myös työkavereiden ja hoidettavien päivistä mukavampia.

Entäs ne meidän hoidettavat sitten?

Kun muistetaan, että me olemme töissä niitä meidän mummuja ja pappoja varten, niin ollaa jo hyvin pitkälle oikeilla raiteilla. Ja kun muistamme, että kohtelemme heitä juuri niinkuin haluaisimme itseämme kohdeltavan, niin emme voi mennä kovinkaan syvälle metsään. Mummuja ja pappoja on juuri niin monenlaisia / tapaisia / luonteisia kuin heitä on olemassa, jokaisen kanssa täytyy ymmärtää toimia hänen oman temperamenttinsa ohjaamalla tavalla. Ei ole kaavaa, jolla hoitaja hoitaa kaikki mummut ja papat, ei kellonaikoja jolloin jokaisen mummun ja papan on tehtävä tietty asia, ei malli dialogia jolla voit puhua jokaiselle mummulle ja papalle. Hoitajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on osata "lukea" näitä mummuja ja pappoja. Ja hei, mielistellä tuskin tarvitsee ketään, kunhan muistaa kunnioittaa kaikkia. Voit heittää joidenkin mummujen ja pappojen kanssa niin hurttia huumoria, että poskia kuumottaa vielä kotonakin, mutta kaikkien kanssa samat asiat eivät toimi joten tilanteen mukaan hoitajan oman persoonan on hyvä pystyä muuntautumaan jokaisen tilanteen tasalle. Ja on myös muistettava se, ettei kaikkien kanssa kemiat toimi ja toisten kanssa ne toimivat paremmin kuin hyvin. Sekään ei tarkoita sitä, että ketään syrjisi tai tarkoituksella huomioisi enemmän, se vain menee niin töissä sekä yksityiselämässä ja jos sen oppii hyväksymään (tiedän, että töissä se voi olla vaikeaa) niin kaikilla on paremmin. Koska on hienoa, että meitä hoitajia on niin monenlaisia, että varmasti jokaiselle mummulle ja papalle löytyy se hoitaja, jonka kanssa varmasti synkkaa!
Onko omainen aina oikeassa?

Ainakin intervalliosaston mummujen ja pappojen omaiset ovat asiakkaidemme parhaita asiantuntijoita. Totta on, että asiakkaillamme esiintyy vieraskoreutta ja kotona esille tulevat luonteenpiirteet eivät välttämättä meillä paljastu, mutta siitäkin huolimatta asiakkaitamme 24/7 hoitava taho eli omainen tuntee hänet parhaiten. Mitä dialogisuuteen tulee, niin meidän päätehtävämme omaisten kohdalla on kuunnella heitä, asiassa kuin asiassa. Intervalliosaston määrityshän on olla omaisten ja kotihoidon tukiosasto, ja varsinkin omaiset tarvitsevat tukeamme jaksaakseen siinä välillä käsittämättömän raskaassa arjessa.

Pitkäaikaisosastoilla toki yhteistyö omaisten kanssa on hieman eriluonteista ja täytyy sanoa, että omakohtaista kokemusta tuosta ei juurikaan ole. Mutta hiljattain olin kyllä tilanteessa, jossa valvoin yövuorossa erään saattohoidossa olevan asukkaan unta hänen omaistensa kanssa. Ennen tuohon yövuoroon menoa läpikävin aika mittavan tunneskaalan ja itseäni lainaten:
"Ei se, että pelottaisi tai tuntuisi sille etten pysty. Vaan se, että olenko tarpeeksi ennen, kun lintu kohoaa siivilleen. Joskus on pakko myöntää itselleen, että pelottaa. Ei itse kuolema, vaan ennemminkin, että varmasti osaa tehdä kaikkensa lähtövalmiina olevan ihmisen hyväksi. Ja se, että pystyy olemaan oikealla tavalla ja riittävästi siinä, kun jäljelle jääneet surevat."
Tälläkin kertaa kuitenkin itsevarma työminä astui kuvaan ja kotiminä murheineen väistyi siinä kohtaa, kun vedin pukuhuoneessa työvaatteet päälle. Ja niin, pitkälle riitti juurikin se, että olin siinä ja kuuntelin.

Missäs se kaapinpaikka siellä kotona mahtaa seisoa?

Niin, ymmärtääkseni saamme koulutuksesta kotitehtäviä jotka suoritetaan töissä tai kotona ja puretaan sitten seuraavalla koulutuskerralla. Minun täytyy tässä kohtaa myöntää, että työminäni ja kotiminäni eroavat jonkin verran toisistaan. Jos töissä pystyn rauhallisesti kuitenkin tuomaan asiat esille, niin kotona joskus räiskähtää heti ensimmäisellä kertaa, lapset kyllä sen tietävät. Väsyneenä on niin pirun vaikeaa kauniisti asioista sanoa.

Esimerkkitilanne eiliseltä: olet ollut jo monta päivää flunssassa ja tulet kotiin yövuorosta aamulla joskus vähän ennen puolta kahdeksaa. Esikoinen laittaa itselleen aamupalaa ja huomenen jälkeen ensimmäisenä sanoo, että "Kun menet sinne kauppaan niin sieltä tarvitsee tuoda sitten sitä tätä ja tuota." Omassa mielessä painaa hieman huono omatunto siitä, kun ei tullut edellisenä päivänä käytyä kaupassa vaan kaikki alkaa olla taas loppu, huono äiti syndrooma. Kamala määrä pölyä ja koirankarvaa pitkin kämppää ahdistaa ja tiskipöydällä odottaa Mount Everstin korkuinen tiskivuori. Ja kaiken tämän lisäksi joku ikävä naapuri oli varannut pyykkivuorot aamu kasista pitkälle iltapäivään saakka, just kun olisin ehtinyt viedä pyykkiä pyörimään sillä aikaa kun selvitän muutoin kämppää ihmismäisempään kuntoon! Joten mites se dialogisuus tässä kohtaa? Yleensä sanon, että laitatko rakkaani kauppalistaan mitä tarvitsee tuoda, mutta nyt räjähtää ja näen tarpeelliseksi tiuskaista, että kuule menen sinne kauppaan, JOS JAKSAN, sitten kun olen ensin imuroinut ja tiskannut ja pyykännyt! Ja pointtina se, että teinin olisi nyt syytä rivien välistä ymmärtää, että hänkin olisi voinut näille asioille jotakin tehdä, ettei MUN tarvitsisi väsyneenä ja kipeänä. Kyllä vain, syyllistyin juuri siihen mistä aiemmin jo puhuin, missään vaiheessa en viitsinyt pyytää apua siivoamiseen vaan oletin, että minun ajatukseni luetaan ja toteutetaan.
Summa summarum: puhutaan enemmän ja mökötetään vähemmän. Rauhaa ja Rakkautta ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti