lauantai 7. marraskuuta 2015

Muistan kuinka ensi kerran sinua suutelin ja kuinka paljon silloin pelkäsin. Muistan, että sanoin sulle jotain kaunista jotain, mitä halusinkin aina sanoa...

Mamban biisissä lauletaan rakkaudesta ja sen menettämisestä, sanoitus sopii mielestäni hyvin myös tähän aiheeseen.

Muisti, muistaminen, muistot. Helposti pidämme niitä itsestäänselvyyksinä, varsinkin jos muistiongelmat ovat vieras asia. Vaikka muistisairaita on ympärillämme koko ajan enemmän ja enemmän, siltikään se ei tarkoita sitä, että jokaisella meistä olisi kokemusta asiasta. Eipä ollut itsellänikään suuremmin, ennenkuin kouluttauduin alalle, jossa kohtaan muistisairaita joka ikinen työpäivä.

Muistan alalle tullessani kokeneiden hoitajien sanoneen, ettei tätä työtä jaksaisi ilman huumoria. Totta. Työ muistisairaiden parissa on kuluttavaa, ei niinkään aina fyysisesti kuin psyykkisesti. Alkuun oli todella, siis ihan oikeasti  t o d e l l a  hankalaa jättää työasiat töihin. Monet yöunet meni miettiessä niitä ahdistuneita muistisairaita, joita oli päivän aikana hoitanut ja todennut oman voimattomuutensa tuota kaikennielevää sairautta vastaan. Mutta ajallaan helpotti ja löytyi se huumori, jonka avulla jaksaa. Nykyisin päällimmäseksi mieleen jää hauskat ja mieltä lämmittäneet sattumat ja vamhukset. Kuten suoraan Suomi -filmistä ulos kävellyt pappa joka näytti muille kuinka punnerretaan. Tai se vanhapiika sairaanhoitaja, joka kaiken napakkuutensa alla olikin oikea pehmo ja halusi nähdessään paijata. Tai se pappa, joka eräänä yönä kyseli, olenko naimisissa ja kuultuaan että en, ilmoitti minun olevan oikein hyvää vaimoainesta. Tai se mummu, joka puristeli olemattomia hauiksiani ja kertoi minussa olevan voimaa kuin pienessä kylässä. Tai, tai, tai...
 
"Keitettäisiinkös kahvit?"
 
Ensimmäinen kohtaamiseni Alzhaimeria sairastavan ihmisen kanssa tapahtui kutakuinkin 15-16 vuotta sitten. Tämä mummu taisi olla aika perinteisen linjan muistisairas, lähimuisti olematon ja nuorin polvi suvustakin oli alkanut jo pikkuhiljaa unohtua. Aina kyläilyjen yhteydessä hän tarjoutui keittämään kahvit yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka ne oli jo juotu. Minusta se tuntui lähinnä huvittavalta, mummun läheisistä enimmäkseen rasittavalta, koska he olivat tämän asian kanssa eläneet jo pidempään. Minulle kaikksta herättävin tapaus taisi olla se, kun olimme menossa jälleen kyläilemään ja ulko-ovella vastassa oli hätääntynyt mummu. Hän oli ylen tyytyväinen tulostamme, vaikka ei edes vaikuttanut tuntevan meitä, sillä hän oli juuri ollut soittamassa poliisille, koska hänen makuuhuoneessaan makasi vieras mies. Menimme sisään ja makuuhuoneessa pötkötteli mummun oma aviomies, ilmeestä päätellen huutia oli tullut oikein olan takaa. Tuolloin ensimmäistä kertaa kävi mielessä, mitä muistisairaus oikeasti tarkoittaa. Ei vain sitä, että unohtelet nimiä ja hukkaat tavaroita vaan ihan todella, hukkaat itsesi ja unohdat lähimmäisesi. Ainakin nykyhetkessä, koska menneisyys on vahvasti läsnä.
 
"Koskas tämä juna oikein lähtee?"
 
Hoitajana kohtaa välillä yllättäviäkin tilanteita muistisairaiden parissa työskennellessä. Sitä mielikuvituksen määrää! Milloin matkustetaan junalla ja koska ollaan laivalla. Kerrankin eräät rouvat pohtivat sitä, kuinka vähän tällä laivalla on ihmisiä ja kun ei tarjoilukaan oikein pelaa. Niinpä, ei sitä napanderia tainnut olla tarjota. Yrityksistä ja kyselyistä huolimatta tämä laiva on pysynyt paikoillaan jo reilut 30 vuotta ainakin, mutta josko se siitä suuntaan taikka toiseen vielä jonakin päivänä nytkähtää, mene ja tiedä. Ja kuinka usein olen vastannut kysymykseen "Koskas tämä juna oikein lähtee?" Vastaukseni on yleensä, ettei tämä juna liiku enää tänään minnekään. Miksi sitten en ala selittää muistamattomalle, ettei tämä oikeasti edes ole juna vaan talo. Siksi, ettei selitykseni tee siitä sen vähemmmän junaa ja enemmän taloa. Siksi, ettei muistamaton usko minua kuitenkaan vaan ainoastaan hämmentyy tai ahdistuu, kun kyseenalaistan hänen todellisuutensa.
 
"Kun pappa kuusenlatvaan kipusi."
 
Monesti sitä on joutunut toteamaan, että pojat on aina poikia, ei siitä iästä niin väliä. Olisiko ollut noin vuosi sitten Joulun alla, kun osastomme joulukuusi (teko sellainen) oli pystytetty parvekkeen oven eteen ja eräs ovista sekä ikkunoista ulos pyrkivä pappa sai jälleen kerran päähänsä testata, josko ovi olisi unohtunut lukita ja osastolta pääsisi ulos. Eipä muuta kuin kuusta siirtämään ja allekirjoittaneen tullessa paikalle pappa seisoo hämmentyneen näköisenä kuusen vieressä, toisessa kädessä latvus ja toisessa kädessä loppu kuusi. Kysyessäni, mitä hän oikein puuhasi pappa väitti vain kohentaneensa kuusta. Hmmmmh. Eiköhän ollut papalla pako mielessä. Mistä tulikin mieleen eräs toinen pappa, joka koitti pakoa parvekkeelta. Parvekkeen alapuolella on hyvin houkuttelevasti katto, jolle pappa oli selkeästi suunnitellut kapuavansa. Paikalle mentäessä hän kertoi vain tuulettaneensa käsissään olevia housuja. Ehkäpä niin, mutta epäilevällä kannalla olimme, papan aiemmat edesottamukset tietäen. 
 
"Enhän minä ole vasta kuin päälle kolmekymppinen."
 
Muistisairauden myötä häviää muistin lisäksi sairaudentuntu sekä iän paino. Aika usein mummut ja papat muistavat jo aikuiset lapsensa edelleen pieninä ja heillä on suunnaton huoli näistä, kun ovat yksin kotona eikä kukaan ole pitämässä huolta. Muistutus siitä, että lapset ovat aikuisia ja tulevat pian täällä käymään saa kasvot venähtämään "Miten se meidän Maija nyt käymään voisi tulla, eihän sillä ole ajokorttiakaan!" Myös oman liikkumisen hankaluudet sekä iän tuomat rasitteet katoavat mielestä. Kerrankin talvella satuin sanomaan eräälle rollaattorinkin avulla huterasti liikkuvalle papalle, että olin lähdössä Repoveden kansallispuistoon retkeilemään itsekseni. Hän herrasmiehenä tarjoutui lähtemään seuralaisekseni, mutta kohteliaasti jouduin kieltäytymään tarjouksesta. Siellä umpihangessa rämpiessäni tuli sitten tämä tarjous mieleeni ja kyllä hymyilytti aika leveästi, kun näin sieluni silmin papan kera rollaattorin keskellä lumista metsää. Idea oikein hyvä, toteutus... olisi melkoisesti ontunut. Eikä ole kerran tai kaksi, kun minulta on yöllä kysytty että tuliko sukset mukaan, koska aamulla pitää lähteä hiihtämään herra ties mihin, satoi tai paistoi. Ei sillä, että hiihtäjä olisi kävellyt enää pitkään aikaan, omassa mielessään hän kuitenkin tekee edelleen kaikkia niitä asioita, joita on tehnyt ennenkin. Ja hyvä niin, koska autuas on hän, joka ei muista enää omia rajoituksiaan.
 
"Kukas sinulle on antanut luvan tulla tänne keskellä yötä?"
 
Välillä on ollut kiperiä tilanteita, varsinkin yöaikaan. Eräänä yönä menin kahden hengen huoneeseen  auttamaan huoneen toista asiakasta wc:hen, kun toinen mummu kiljaisi napakasti peiton alta että "Kukas SINULLE on antanut luvan tulla tänne? Eihän nyt kukaan tule toisen asuntoon käyttämään vessaa keskellä yötä! Missäs minun puhelin on, nyt minä kyllä soitan poliisit!" Siinä saa olla oikeasti ne kuuluisat Runebergin puheenlahjat, kun koitat vakuuttaa mummulle, että ihan luvallisilla asioilla olet ja ettei nyt olla siellä mummun omassa kodissa ja että nousisiko mummu vaikka hetkeksi ylös ja lähtisi katselemaan ympärilleen, että mille täällä osastolla näyttää. "En kai minä nyt niin tyhmä ole että sinua uskoisin!" sanoo mummu syvää sarkasmia tihkuvalla äänellä. No ei kai kukaan ole, jos vakaasti luulee olevansa kotonaan ja joku uppo-outo koittaa houkutella pois peiton alta. Mutta vakavasti ottaen, kuinka suuri paniikki olisi itsellä, jos joku vieras ihminen oikeasti paukahtaisi omassa kodissa ovesta sisään ja olisi kuin kotonaan. Koska aivan yhtä todellisia tilanteita nämä ovat meidän muistamattomille mummuille ja papoille, vaikka sitä onkin vaikea käsittää.
 
Usein tulee mietittyä sitä, kuinka asiakkaidemme omaiset jaksavat hoitaa rakkaitaan 24/7. Ihan mieletöntä, ei löydy niin hienoa hattua jota nostaa omaishoitajille, että hatunnosto olisi oikeasti heidän arvoisensa. Monesti toteamme, että sen on oltava sitä suurta rakkautta, kun he jaksavat hoitaa muistisairaita puolisoitaan päivästä - kuukaudesta - vuodesta toiseen. Kuinka hajottavaa sen on oltava, nähdä vain kuori ja tuntea aivan toiseksi muuttunut kumppani. Muistaa itse, millaista oli ennen. Seurata vierestä kehon ja mielen rappeutumista, voimatta sille yhtään mitään. Eikä varmasti ole helppoa lapselle nähdä vanhempansa taantuvan hoidettavan tasolle. Koska lapsen pitäisi aina säilyä lapsena vanhemmalleen ja on täysin luonnon vastaista, kun tämä asetelma kääntyy päälaelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti