torstai 5. marraskuuta 2015

"Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan..."

Tiedättekö, kun biisi herkkyydellään ja sanoituksellaan vain lyö jalat alta ja heittää menneeseen, mieleen muistuu jotakin mitä ei ole tullut ajateltua hetkeen, koska kaikki on tänäpäivänä niin toisin. Näin kävi Anssi Kelan esittämän "Ikävä" biisin kohdalla kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa Spotifysta. Tämän laulun sanoittaja sanoi tv:ssä suunnilleen niin, että tarve kirjoittaa on voimakkaimmillaan silloin, kun on paska fiilis. Tavallaan joo, mutta en kyllä sittenkään ihan allekirjoita omalla kohdallani. Kyllä olleesta ja menneestäkin voi kirjoittaa, vaikka sitä paskaa fiilistä ei enää tuntisikaan. Mutta tietysti, niinkuin tässäkin kohtaa, niihin tunteisiin palaa joskus. Vaikka sitten kohdalle osuneen biisin mukana. Kuten tämän. Luita, ytimiä ja sielua myöten sitä mitä olen joskus tuntenut niin mielettömän voimakkaasti, että tunteeseen on lähes hukkunut. En olisi tästä pystynyt edes kirjoittamaan silloin, kun näitä asioita vielä kävin läpi ja käsittelin. Tarkoitus todella oli, mutta sanat ja rohkeus puuttuivat. Tänään on toisin, koska löysin sen mitä en uskaltanut uskoa, sen lapsuuden sadun jota kauan kaipasin ja josta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta tiesin kuitenkin olevan. Tämän elämän ja tämän hetken.
 
  - - -
 
"Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee ettet huomaakaan. Päiviä lyhyitä tai pitkiä, joista et koskaan saanut otettakaan..."
 
Tunsit sen tulevan, suunnattoman ikävän. Sydän hakkasi rinnassasi, kurkkua kuristi ja silmiä kirveli, mutta kyyneleet eivät suostuneet valumaan ja helpottamaan oloasi. Huomasit ikävöiväsi sinne, missä et oikeastaan ollut vielä ollutkaan. Olit kyllä kulkenut jossakin vaiheessa siihen suuntaan, ainakin halusit uskoa niin, mutta harhautunut polulta ja päätynyt niin usein muualle. Ja huomasit myös ikävöiväsi itseäsi, häntä joka uskoit olevasi siinä elämässä, jossa et elänyt nyt. Tunsit niin paljon, mutta mikään ei päässyt ulos koko kehoasi verhoavan lamaannuksen lävitse. Kipinäsi kahlittuna päälle vyöryvän tummanharmaan ja tukahduttavan usvan alle.
Tiedät, ettei aina voi olla niin. Että joskus on päästettävä irti, vaikka kuinka sattuu ja siitäkin huolimatta, ettet itse ole ainut, johon koskee. Pohdit, onko se itsekästä, epäreilua, vastuutonta ja turhamaista. Olet huolissasi, pettynyt, häpeissäsi ja vihainen itsellesi, koska et löydä enää muita vaihtoehtoja. Näet vain yhden polun, jonka reunoja koristavat kauniit puut ja jonka ylle kaareutuu mitä kaunein tähtitaivas, mutta tiedät, että sille astuessasi rikot kaiken hetkessä olevan. Päällimmäisenä mielessä ahdistuneisuus. Onko kaikki oikeasti tässä, joko elämä meni ohitse?
 
"Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan. Huomasitko sitten sen elämäsi hetken, kohta jo menneen menojaan..."
 
Sitten tulee se hetki, kun tiedät että nyt. Et voi enää perääntyä, et myöskään edetä kuin yhdellä ainoalla tavalla. Et voi päästää irti kipinästä ja antaa sen lipua jälleen kerran ulottumattomiin. Tiedät, että sanoessasi ne sanat, ei paluuta ole. Ei vaikka kuinka pelottaa ja surettaa. Jo pahasti säröytynyt elämän peili hajoaa pirstaleiksi, sinä ja läheisesi saatte syviä haavoja ympärillä lentelevistä sirpaleista. Padot murtuvat viimein yhtenä mylläkkänä ja kaikki siihenasti patoutunut murtautuu ulos. Ei mitenkään kauniisti ja seesteisesti valuen kuin vesiputous vaan rumasti suihkuten niinkuin rikkoutuneesta vesiputkesta, kastellen läpimäräksi kaiken tielleen osuvan ja aiheuttaen tulvan jonka kuivattamiseen ei lopulta riitä hetki tai toinen.
 
" Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan. Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan..."
 
Mutta kyllä vain oli ja on, heti kun luotit itseesi ja siihen, että aivan kaikesta huolimatta sinä selviät. Sillä hetkellä, kun annoit itsellesi luvan romahtaa, nousitkin siivillesi ja maailmasi täyttyi tunteista, väreistä, musiikista. Satu, johon olit hiljaa sisimmässäsi uskoa, olikin totta. Elämän syke sinussa voimistui, suorastaan pursui yli, sinua ei enää väsyttänyt eikä hidastanut mikään. Lopulta olit pystynyt löytämään itsesi, ja sen ymmärtäessäsi vannoit pyhän valan luvaten, ettet enää koskaan hukkaisi itseäsi uudelleen.
 
  - - -
 
Uskon vahvasti siihen, että kaikki tapahtuu ajallaan ja tarkoituksella. Sitten, kun on valmis. Siksi uskon myös siihen, ettei hätäily kannata, koska kiirehtimällä ja olemalla olematta valmis voi harhautua uudelleen pois oman elämän polulta. Jokainen joutuu pohtimaan asiassa kuin asiassa omat syy-seuraussuhteensa ja tekemään ratkaisunsa niiden pohjalta. Eräs ihminen sanoi tämän vuoden alkupuolella, että kyllä sen sitten tietää mikä tai kuka on se oikea ja että ei pitäisi tyytyä ihan ok:seen. Tuossa kohtaa kyse oli ihmisistä, mutta sama pätee vahvasti tähän koko settiin eli ihanan ihmeelliseen elämään.
Näin. Käsiteltäisiinkö seuraavaksi biisi Levoton tyttö, näen siinä selkeän jatkumon tähän nyt kirjoitettuun tekstiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti